Hei vaan:)

Kaikkien on joskus elämässään pysähdyttävä miettimään yhtä asiaa: Kuka mä oon? Miks mä oon tässä? Mitä varten mä olen tässä? Joo tässä on enemmän kuin yksi asia. Mutta jos ei tiedä että miksi on tässä, ei tiedä mitään itsestään.

Mä oon Lilja. Oon 15 vuotias tyttö Tampereelta. Oon yhdeksännellä luokalla. Tää on se, mitä muut näkevät mussa. Mutta kuka mä OIKEASTI olen? Miksi mä haluan tulla? Jos mä olenkin seuraava Coco Chanel? Tai J. K. Rowling? Tai ihan tavallinen sankari Pekka puutarhuri? Mistäs sen voi tietää?

Mulla meni aika kauan keksiä että kuka mä haluan olla tulevaisuudessa.

Olin päiväkodissa. Mikä halusin olla isona? Prinsessa.

Olin eskarissa. Mikä halusin olla isona? Presidentti.

Olin ekalla luokalla. Mikä halusin olla isona? Pop-tähti.

Tää pop-tähti oli varmaan pisin urahaave. Luovuin siitä nelosluokalla, kun kaikki alko tajuta, että ei kaikki voi olla cowboy-sankareita. Sitten mä aloin ajatella sitä toista juttua. Uutisankkuri? Ei. Siivooja? EIEIEIEI! Keittäjä? Ei. Sitten mä elin ja mietin. Miten mä voin tietää mikä mä haluan olla isona? Yks päivä mä sitten kai vaan heräsin ja tajusin: musta tulee näyttelijä.

Oli kesäloma. Se oli juuri loppumassa ja viides luokka-aste odotti uusia oppilaitaan.

"Äiti?"

"No?"

"Mä haluan aloittaa näyttelemisen", mä sanoin.

"Ootko sä varma?"

"Olen." Ja niin äiti ilmoitti mun teatteriharrastukseen.

Tuolloin mua kiusattiin koulussa. Mä viiltelin ja itkin illalla itseni uneen. Sitten kun koulu taas alkoi mua ei huvittanut herätä. Mä joutuisin sinne Niiden kanssa. Ne oottais mua siellä. Mun oli kuitenkin pakko mennä.

Ne jutteli omassa porukassaan. Mulla oli siellä oikeesti paljon kavereita. Oli vaan yks ongelma. Kuningatar. Se Kuningatar oli niiden johtaja ja se vihas mua. Mulle on kerrottu et se puhuu paskaa mun selän takana. Ei haittaa, puhu vaan. Se puhuu melkein kaikista paskaa. Mut ei Niistä muista. Mä olin huomannu että siellä oli kolme uutta tyyppiä. Mä aattelin tutustua niihin. Ne oli tosi mukavia, mutta yks niistä suuttu helposti. Mutta ei se haitannu. Niistä kaks pääsi Niiden Jengiin, mutta yhtä alettiin kiusaamaan, kai siksi että sillä oli sitä vanhempi poikaystävä. Mulla ei ollut paljoa keille jutella.

Eka teatterikerta. Meijjän ohjaaja ootti meitä aulassa.

"HEI VAAN KAIKKI!" ohjaaja esittäytyi kuuluvalla äänellä. Myöhemmin tajusin äänen johtuvan siitä että teatterissa on melkein huudettava että kaikki kuulee. "MÄ OON TEIDÄN OHJAAJA, TULKAA KAIKKI PIIRIIN NIIN ALOITETAAN JUURRUTUS." Juurutus tarkoittaa sitä, että tuo painoa eteen, taakse ja sivuille niin, ettei horjahtelisi lavalla. Sain teatterista heti paljon ystäviä. Musta tuli paljon iloisempi. Silti koulu oli hirveetä. En halunnu herätä mut ainoo juttu mikä esti mua hyppäämästä Näsinneulan tornin huipulta oli teatteri. Se piti mut koossa.

Mä tutustuin siellä yhteen kuudesluokkalaiseen. Sillä oli sama nimi kuin Kuningattarella, mutta se ei ollu ollenkaan Kuningattaren tapanen. Se oli paljon kiltimpi. Se oli mua vuoden vanhempi. Me molemmat tykättiin One Directionista ja molempien lempparit on Louis Tomlinson ja Zayn Malik. Me naurettiin aina toisillemme ja oltiin porukan pellet. Siinä porukassa en ollut enää se ujo tyttö vaan se reipas ja hauska tyyppi josta kaikki tykkäsi.

Mun kiusaaminen taas pahentui. Rinnakkaisluokan pojat alkoi nimitellä mua. Ne ootti aina ovilla ja nimitteli heti kun mä kävelin niiden ohi. Mä juoksin yleensä itkien kotiin. Ja sitten kun mä sanoin vastaan niin ne nauro. Ihan päin naamaa kuin mä olisin joku iso vitsi? Olenko mä siis iso kävelevä vitsi? En niiden muiden kivojen tyyppien mukaan. Mä olin löytänyt kavereita teatterin kautta. Ne oli ihania ja kilttejä mulle. Ne oikeesti välitti.

Kiitos kun luitte! Mä toivon että tekin löydätte oman juttunne:)